Naisen ääni

Ihmisen muotit

Minulle kuvaajana ihminen on paljon enemmän kuin pintaa. Kuviini mahtuu rouheutta ja rosoa, mitä elämä on tuonut mukanaan ja katson kuvattavaa arvostaen kamerani läpi.
Vierastan ahdasta muottia, mihin pitäisi mahduttaa itsensä tai muut, naisen, miehen tai oikeanlaisen elämän malleja. Haluaisin itse etsiä polkuni, omanlaiseni reitin. Ja siksi kutsuin mukaan tähän naisprojektiin kaikkia naisia tai sellaisiksi itsensä kokevia kuvittamaan kanssani sisäisen oman woimahahmon, woimakuvan. Tulemaan näkyväksi juuri sellaisena kuin itse haluaa näkyväksi tulla.

Voimauttava valokuva ja valokuvadokumentti

Tässä projektissa yhdistyvät valokuvadokumentti voimauttavan valokuvan menetelmään.
Kuvauksissa on edetty kuvattujen toiveiden mukaan, mutta samalla olen ehdottanut omia näkökulmiani. Tapani työskennellä kumpuaa kuvajournalistin taustasta: olen utelias ja kuutelen herkällä korvalla, mitä kuvattava tarvitsee, ja huomioin hienotunteisesti toiveet – mutta reagoin myös nopeisiin tilanteisiin kuvaamalla kysymättä.
Kun kuvat on otettu, niitä on katsottu joko yhdessä tai keskusteltu niistä ja niiden herättämistä asioista, tunteista, ajatuksista yhdessä. Ja mietitty, mitkä kuvat ovat ehkä molempien suosikkeja. Onneksi yhtään kertaa ei ole käynyt niin, että kuvaajan suosikit olisivat olleet kuvattavan inhokkeja. Sillä vaikka kyse ei ole puhtaasti voimauttavan valokuvan projektista, pitää kuvattavan äänen kuulua ja näkyä enkä kuvaajana halua sitä jyrätä.
Valokuvailmaisun olen passannut kuvattavan tarinan, tyylin, kuvauspaikan, -tilanteen ja vallitsevan valon mukaan. Siksi eri ihmisten kuvat eivät ole aina yhteneväisiä toistensa kanssa mm. valollisesti. Samalla olen tässä projektissa jatkanut valaisun tutkimista ulkona studiosta. Millaisin kriteerein haluan tuottaa kuvia ympäristössä, missä yksi valoista on luonnonvalo? Miten saan kesäpäivän kirkkaan keskipäivän valon taivutettua sinertäväksi kesäyön valoksi? Miten muuten voin käyttää mukana olevia akkusalamoita kuin vain täytevalona?

Ainutkertaisuus

Rakastan kohtaamieni ihmisten tarinoita, on lahja saada kuulla ja kuvittaa niitä. Kuvat tekevät muistot näkyviksi, aarteiksi, joihin voi palata; voimakuviksi, jotka vievät meidät läpi arjen myrskyistenkin karikoiden.
Kuvat myös dokumentoivat sen ainoan hetken, mikä meillä on, ja mikä on kohta jo historiaa.
Olet ainukertainen juuri tuollaisena, ei ole ketään kaltaistasi.

Miksi Naisen ääni?

Kukaan ei voi ulkopuolelta tulla kertomaan, millaisia naisten kuvia tai tarinoita voi olla näkyvillä ja millaisia ei, mitkä ovat arvokkaita ja mitkä eivät.

Eräs miesopettajani kertoi minulle jokunen vuosi sitten, että ketään ei kiinnosta nähdä kuvaamani 80-vuotiaan rouvan kuvia tai kuunnella hänen nuoruudenrakkaustarinaansa. Hämmennyin. Asia jäi kytemään. Ja siksi oikeastaan olen tässä nyt Naisen Ääni -projektini kanssa.

Olen tyttöjen äiti ja joutunut sivusta katsomaan, miten median naiskuvastot muokkaavat tytöstä aikuiseksi kasvavan ihmisen minäkuvaa ja itsetuntoa. Ahtaat ulkonäköraamit, pinnallinen suorittamisen kulttuuri ja jatkuvan laihduttamisen tuputtaminen tytöille ja naisille on ahdistavaa ja raskasta kenelle tahansa, mutta kasvaville nuorille myös monesti tuhoisaa. Ja useimmiten näitä näkökulmia naiseuteen tarjotaan naisten ulkopuolelta, jonkun muun toimesta. Ilolla olenkin tervehtinyt kehopositivisuusjulkaisuja, missä kerrotaan, että kehoja on juuri niin monenlaisia kuin ihmisiäkin, eikä mikään niistä ole vääränlainen.

Kulttuurinen kuvasto vääristää katsettamme ja tapaa katsoa itseä ja muita. Ikään kuin nenällä olisi vääränlaiset silmälasit. Siksi kutsuin nyt kaikkia naisia mukaan kuvittamaan oman sisäisen naisen maailmansa kanssani. Katsomaan itseään hyväksyvästi, lempeästi, arvostaen.

Halusin antaa tytöille ja naisille vapaan tilan kertoa tarinaansa sen verran, mitä he haluavat ja tulla kuvatuiksi juuri kuten he toivovat. Mietin, millaisia naisten kuvia saamme aikaan: miten kohtaamani naiset haluavat kuvittaa itsensä. Millaiset asiat ovat juuri näille naisille tärkeitä? Miten he kokevat tulleensa katsotuiksi ja miten he haluavat nyt katsoa itseään, millaisina tulla näkyviksi? Millä ehdoilla naiset saavat olla näkyviä? Entä jos määrittelemme sen ihan itse piittaamatta mediakuvastojen naistenmalleista tai siitä, miten joku muu haluaisi katsoa ja nähdä naisen ja naiseuden? Millaista on olla tyttö?

Tässä projektissa olen etsinyt näkyville erilaisia tyttöjen – naisten kokemuksia naiseudesta, naiseuden voimaa ja merkityksiä. Näille naisille merkityksellisiä asioita, sellaisia, jotka ovat tukeneet, pelastaneet, voimauttaneet.
Tavoitteena on ollut saada aikaan voimakuvia, jotka voivat näyttää jokaisen juuri niin ainutkertaisena ja arvokkaana kuin hän on.

Kuvien lisäksi kuviin on liitetty lyhyt pätkä kuvattavan tarinaa.
Näyttely on esillä 4.-25.9.22 Taideruukin Galleria Pato:ssa.

Terveisin
Marja Seppälä,
valokuvaaja

Näihin kuviin saatiin epävarma, introvertti ja ujo tyttö. Tämä tyttö ei tykännyt esiintymisestä eikä isoihin porukoihin joutumisesta, sillä koulussa tätä tyttöä haukuttiin ulkonäön takia.

Kuitenkaan edellä mainitut kuvaukset minusta eivät pidä enää paikkaansa. Minä olen nykyään itsevarma, rohkea ja suorasanainen.
Tämä kaikki muuttui siinä kohtaa, kun kuvani oli otettu ja näin ensimmäisen kerran kuvani valmiina. Nämä kuvat rohkaisivat minua olemaan juuri sellainen, kun haluan.

Minä olen paljon muutakin, kun mainitsemani asiat. Olen todella tunteellinen, ja etenkin suru on todella vaikeaa näyttää muille. Tämä juontaa muiden sanoista, kun olen näyttänyt tunteeni. Kuitenkaan en ole yhtään huonompi tai parempi ihminen kuin sinäkään.

Kenenkään ei pitäisi hävetä itseään tai muita. Annetaan jokaisen olla sellainen, kun on ja annetaan kaikkien näyttää siltä miltä ne itse haluaa. Meillä kaikilla on erilaiset vartalot, kasvot ja luonteet, joten eiköhän annetaan kaikkien kukkien kukkia erilaisina.

Sinja

Naisen ääni-projektin kuvaukset ja siihen valmistautuminen kestivät kohdallani kauan. Siinä ajassa ajatukset palasivat kahteen, vuosia sitten sairastamaani syöpään ja siihen miten ne ovat vaikuttaneet naiseuteeni. Syövät olivat erilaisia, ensimmäinen vaikutti suoraan fyysisesti naiseuteen ja toinen uhkasi henkeäni. Pohdinnoissani olen päätynyt siihen, että naiseus on vain pieni osa minua, Ihmistä! Olen niin paljon muutakin.
Sairastamisen hyviä puolia oli se, että pysähdyin miettimään, että oikeasti, minua ei kohta enää ole täällä maan päällä. Se laittoi asioita uudenlaiseen järjestykseen, niin mielessä kuin käytännössäkin.

Ehkä sen myötä paineet naiseuteen ovat hälvenneet. Ennen olin laiha, ihan mukiinmenevän näköinen, terve nainen. Silloin en osannut olla tyytyväinen siihen. Syövät toivat mukanaan erilaisia hoitoja ja leikkauksia. Niistä opin mitä on olla kivulias, pahoinvoiva potilas, joka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua. Muistan kuinka ihanalta tuntui pitkän sairaalassaolon jälkeen päästä omaan kotiin, omaan sänkyyn ja päästä ulos kävelemään haparoivin askelin. Toipumisen tie on ollut pitkä ja kaikki tämä on painunut välillä unholaan. Onneksi tällaiset projektit muistuttavat niistä ajoista ja silloin muistan olla kiitollinen, että saan elää!

Ajatusten voimasta puhutaan nykyään paljon. Sen mukaan meidän ajatukset viitoittavat tietämme. Jos ajattelee sairautta, köyhyyttä tai muuta ikävää, niin se lisääntyy. Minä kävin saamassa hoitoa, jossa hoitaja kehotti ajattelemaan useasti päivän aikaan, että ”olen terve ja hyvinvoiva!”.
Nyt olen sitä!

Sairauksien kautta olen muuttunut paljon. Turhia asioita olen jättänyt pois elämästäni ja paljon mukavaa on tullut tilalle. Miellyttämisen tarve on jäänyt ja alan olla oma itseni. Keho, ulkonäkö, sukupuoli, koulutus, varakkuus ja muut ulkoiset tekijät, niin itsessä kuin muissakin ihmisissä ovat aina vain vähemmän tärkeitä. Elämän rikastuttajia ovat tapaamiset ja keskustelut, joissa pelkästään ihminen oikeasti kohtaa ihmisen.

Anneli

Pihla 8 vuotta.

Pahinta on se kun tyttö, että on pitkät hiukset ja ne pitää harjata.
Kivointa on olla tyttö.

Tytöt voi harrastaa balettia.
Ei ole asioita, mitä tytöt ei voisi tehdä.

Minusta tulee isona hyvä nainen.
Minusta tulee isona kahvilan pitäjä.

Rakkainta ja tärkeintä elämässä on perhe ja ystävät.

Olen viisikymppinen, kolmen aikuisen lapsen äiti, eronnut yksineläjä eli sinkku, vaihdevuosia lähestyvä nainen, jonka passissa lukee nimen kohdalla Maiju Vesa. Päätyöni on lapsiperhejärjestössä. Toimin myös Sexpo/Ihmissuhdeterapiakeskuksessa seksuaaliterapeuttina ja -neuvojana.
Opiskelen johtamista. Kirjoitan satunnaisesti onnellinen pinppi blogia ja postailen Instagram tiliä säännöllisesti. Rakastan elämän yllätyksellisyyttä. Elämää janoavana, heittäytyvänä ja hersyvänä on elämä tarjoillut kuplivuutta koreista laseista ja joskus koreus on kääntynyt katkeron kirveleväksi mehukatiksi. Ystävät ovat kuvailleet minua rohkeaksi, empaattiseksi, yllätykselliseksi ja kuuntelutaitoiseksi. Tätä kaikkea olen ja vähän enemmänkin, mutta ennen kaikkea olen nainen.

Naiseus merkitsee minulle kaikkea, koko elämää. Syntymää, kuolemaa, madonnamaista pyhyyttä, käsinkosketeltavaa herkkyyttä, voimakasta tahtoa ja viettelevää huoruutta. Naiseus on intohimoa, lupaa nauttia kehosta ja sen tuottamasta mielihyvästä. Naiseus on arjen flirttailua, syvää katsetta, pakahduttavaa halua, kosketuksen kaipuuta ja turhautumista, josta syntyy voima uudelleen syntymiselle.

Minulle yksi naiseuden vahva elementti kehossani ovat rinnat ja kohtu.
Rintani ovat olleet maitobaarina kolmelle ihastuttavalle lapselleni ruokkien heitä elämän alkutaipaleella. Naiseus oli minulle hyvin pitkään pelkkää äitiyttä, naarastiikeryyttä. Olen saanut lapseni nuorena.
35-vuotiaana aloin pohtimaan naiseuttani. Olin aivan hukassa, mitä se on? Mitä on olla nainen ja mitä se minulle merkitsee?
Tänä päivänä määrittelen itse itseni ja naiseuteni. Mitä olen ja mitä en ole? Mitä teen ja mitä haluan? Tämä on vaatinut vahvuutta ja uskallusta hypätä tuntemattomaan – rohkeutta mennä kohti pimeyttä. Tilanne on vaatinut pysähtymistä itseni äärelle kuuntelemaan, mitä kehoni minulle haluaa sanoa.

Luomme ensimmäisen mielikuvan ihmisistä muutaman sekunnin mittaisella katseella. Määrittelemme kanssamatkustajan mukavaksi tai ärsyttäväksi joko olemuksen, ilmeiden tai vaatetuksen perusteella. Olemmeko oikeasti sitä, millaisen mielikuvan annamme tai toiset meistä luovat?
Ensimmäisellä silmäyksellä näemme vain pinnan, emme ihmisen syvyyttä, todellisuutta. Harsoamme kehomme vaatteilla, joilla peitämme sielumme haavat. Alastomana olemme kaikkein haavoittuvaisimpia kysyen, kelpaanko sinulle tällaisena kuin olen?

Rakas kehomme muistaa vääryydet ja kaltoinkohtelut. Voimme yrittää hukata tarpeemme, kokemuksemme ja muistot mielen sopukoihin, mutta kehomme muistaa.

Minun kehoni rajoja on rikottu.

On vienyt vuosia hyväksyä asia, kohdata kipu ja antaa anteeksi.
Kokemusta kannan mukana läpi elämäni, vieden sen mukanani hautaan. Se on osa minua. Se tekee minusta sellaisen naisen kuin nyt olen. Vahvan, itsenäisen, nauravaisen, herkän ja halukkaan. Taistelijan.

Maiju Vesa

Olen todella kiinnostunut kaikenlaisista henkisistä asioista ja itsensä kehittämisestä. Minua kiehtovat esimerkiksi intuitio, hypnoosi, shamanismi, chakrat, aurat, luontaishoidot ja energiat. Näiden kaikkien menetelmien avulla haluan oppia tuntemaan itseni ja opetella läsnäoloa. Minulle on myös tärkeää kunnioittaa luontoa ja eläimiä.
Moni ei välttämättä tiedä kiinnostuksestani näihin asioihin, vaikka ne ovat iso osa elämääni. Kuvilla halusin tuoda esille mystisyyttä, henkisyyttä sekä samaan aikaan sekä herkkyyttä että sisäistä vahvuutta.

Kysymys naiseudesta oli minulle hankala, sillä aika harvoin ajattelen ihmisiä sukupuolen kautta. Naiseus on minulle enemmänkin fyysisiä ominaisuuksia. Monet vanhat stereotypiat ja tottumukset vaikuttavat toki siihen miten itsekin välillä käyttäydyn, mutta haluaisin ajatella itseäni ja muita ennemmin ihmisinä kuin naisena tai miehenä. Jokainen saa olla juuri sellainen kuin haluaa. Nainen tai mies tai jotakin siltä väliltä tai ei kumpaakaan.

Projekti oli mielenkiintoinen, sillä olen tottunut olemaan kameran toisella puolella. Oli hauskaa keksiä, miten itse haluaisin tulla kuvatuksi ja kuulostella, millaiselta kameran edessä olo tuntuu. Olen tyytyväinen lopputulokseen ja kuvista välittyy juuri sellainen tunnelma, jota ajattelinkin.

T: Emmi

Hyvä olla tyttö.

Kivointa on olla päiväkodissa tyttönä ja pahinta päiväkodissa.
Tytöt voi leikkiä autoilla. Laittaa raketteja tytöt ei voi.

Olen ihana tyttö.

Minusta tulee isona naisena äiti. Työmies tulee isona.

Äiti on rakas ja tärkeä.

 

Hilla 6 vuotta.

 

Ajatuksiani itsestäni ja naiseudesta

Ajattelen itseni nelikymppiseksi teinipojan onnellisesti naimisissa olevaksi yh-äidiksi. Olen ollut jyväskyläläinen, lahtelainen, oululainen, kuopiolainen, nastolalainen, taas lahtelainen, uusikyläläinen, jälleen lahtelainen, vantaalainen, helsinkiläinen, savonlinnalainen, kiviapajalainen, ja nykyisin lahtelainen. Vanhempani ovat Pohjois-Karjalasta ja Pohjois-Pohjanmaalta. Molempien suvuista olen perinyt taidon ja intohimoisen suhteen kädentaitoihin, mutta myös monta kiveä reppuuni kannettavaksi. Ammatiltani olen konservaattori ja käsityönopettaja.

Naiseus on minulle ristiriitainen käsite. Isäni pettymykseksi synnyin tytöksi ja ehkä siksi olen jo lapsesta saakka kokenut riittämättömyyttä sukupuoleni vuoksi. Lapsuuden kodissa oli tiukat mallit miesten naisten rooleille ja töille, eikä niitä saanut kyseenalaistaa. Minä kuitenkin kapinoin, jo silloin lapsena ja nuorena ja vielä nykyäänkin. Sain useilta tädeiltäni vahvan naisen mallin, jossa nainen tekee mitä haluaa, eikä pyytele sitä toisilta anteeksi. Vahvan naisen ihanteeseen liittyi myös paljon miesvihaa, jonka ymmärsin vasta aikuisena ja josta poiskasvaminen vei monta vuotta.

Vasta aikuisena ymmärsin, että on olemassa kauneusaisti. Sellainen sisäsyntyinen tarve kauneuteen. Omalla kohdallani se näkyy niin että haluan pukeutua ja laittautua kauniisti, sekä tehdä ympäristöstäni kauniin, jos suinkin mahdollista. En voi laittaa päälleni mitä tahansa vaateriepua, vaan sen on jotenkin miellytettävä ainakin omaa silmää. Nykyisin vaatteen täytyy myös tuntua mukavalta, nuorena lähtökohta oli huomattavasti pinnallisempi. Saan pukeutumisesta parhaimmillaan itsevarmuutta, jota tarvitsen työssäni nuorten kanssa. Teknisen työn opettajana olen joutunut myös yllättävän paljon pohtimaan pukeutumistani ja mitä ulkonäkö ja naisellisuuteni tarkoittaa varsin miesvoittoisessa työympäristössä.

Toivoisin että minua katsottaisiin hyväksyvästi, arvostavasti, armollisella mielellä ja joskus ihailevastikin. Samalla tavalla haluaisin katsoa muita ihmisiä. Nuorille tytöille ja naisille haluaisin sanoa sen, mitä tätini mies sanoi minulle, kun olin varhaisteini,” Älä anna periksi!” Uskokaa itseenne naiset. Naiseudessa minulle tärkeää on seistä omilla jaloilla, miehiä tallomatta. Vanhana toivoisin olevani viisas matriarkka, niin kuin mummoni oli. Hänellä oli paljon sydämensivistystä ja avara mieli.

Valokuvista itseni katsominen on useimmiten vaikeaa ja jotenkin epämukavaa. Olen kriittinen ja näen aina ensin epätäydellisyyttä, jota yritän opetella hyväksymään. En osaa antaa itselleni positiivista palautetta, koska en mielestäni ansaitse sitä. Olin myös vuosikausia vihainen keholleni, jonka koin pettäneen minut. Onneksi osaan olla sille jo hieman armollisempi ja katsoa itseäni keski-ikäisen näkökulmasta.

Näyttelyn kuvat eivät ole muuttaneet tapaani katsoa itseäni, mutta ne tuovat minusta osuvasti esiin kaksi erilaista puolta. Molemmat yhtä tosia. Useimmiten olen joutunut piilottamaan riehakkaan puolen itsestäni, koska varsinkaan lapsuudessani sille ei ole ollut lupaa olla näkyvä. Ylimääräiset tunteilut, itkut ja ilot oli opittava hillitsemään. Sovinnainen ja etäinen ulkokuori on opittua, mutta samalla äidiltä perittyä ja monesti hyväksyttävämpi tapa olla nainen tässä maailmassa tai ainakin lapsuudenperheessäni. Iloinen ja hetkessä elävä luonteeni on peritty isältäni, sitä puolta itsessäni arvostan vuosi vuodelta enemmän. Puolisoni ei koe naisellisuuttani heikkoutena, eikä luonnettani uhkana. Saan rauhassa olla juuri sellainen nainen kuin olen.

Tiinamaria Ruisaho-Wallin

Jo joskus muinaisina aikoina, ehkä 300-luvulta lähtien, uskottiin, että naiset olivat pahuuden ilmentymiä, heikompia ja huonoa onnea tuottavia, pelottavia haureuden ruumillistumia — joiden kanssa kohtaamista välteltiin.

Erämaahan naisesta ei ajateltu olevan, sillä uskottiin, että siellä pärjäävät vain miehet.
Naiset ovat taistelleet ja kannatelleet, hoivanneet ja rikkoneet, ylittäneet heille määriteltyjä esteitä jo satoja vuosia.

Uskomusjärjestelmämme on ihmeellinen — ja sen lehvät ulottuvat aina tähän päivään sekä tämän päivän naiseuteen asti, jos voi olla avoinna todentavalle, mutta hyväksyvälle katsomiselle? Voimmeko tarkastella naiseutta taistelematta, turvan olotilasta?

Kuvat olivat mielessäni puhuttelevia ja voimakkaita jo ensinäkemältä. Valitseminen oli vaikeaa. Keskityin kuviin pieni hetki kerrallaan ja oli tärkeää, että niiden kokemiseen kuin myös toisaalta niiden ajoittaiselle levolle laskemisellekin, jäi reilusti aikaa.

Minulla ei ollut kuvausten alussa selkeitä odotuksia, etukäteissuunnitelmaa tai näkemystä, joten jälkeenpäin palasin useasti pohtimaan, mitä otetuissa kuvissa näen ja koen. — Millaisia ajatuksia, tunteita, aistimuksia tai kehollista informaatiota ne herättivät.

Ajassamme elää vielä 2022 vuonnakin taistelut, turvattomuus, epävarmuus —

Tavoitan soturinaiseksi kasvaneen tytön viestiä siitä, että naiseuden aikavyöhykkeen ylittävällä energiallamme voimme edesauttaa maailman vakauttamista ja muuttamista rakkaudellisemmaksi? Tinkimättä rajoistamme, pienentämättä itseämme ja kulkemalla rohkeasti valitsemallemme kankaalle.

Kuvat herättivät minussa omaelämäkerrallista pohdintaa. Miten kuvat asettuvat kokokuvaan itsestäni ja omasta mielestäni? Kuviin liittyvän kokemisen myötä tunnen tavoittaneeni uudella tavalla lapsuuteni pienen tytön sekä ymmärtäväni vahvaa aikuisuuttani jälleen uudesta ulottuvuudesta. 

Kuvaukseen liittyvän hyväksyvän, vastaanottavaisen kohtaamisprosessin kautta sekä kohdattuani kuvissa itseni suhteessa henkilökohtaisiin elämänkokemuksiini, tunnen olevani omana itsenäni, naisena, taas hieman eheämpi, kokonaisempi ja vapautuneempi.

Ehkä katsoessasi kuvia myös sinä voit tavoittaa kanssasisaren lailla tarinaa, jossa naiseksi kasvaminen on,  useamman sukupolven ajan, vaatinut ylimääräistä kipua tai rohkeutta?

Hämmästyin, miten haastavaa oli muodostaa prosessin ympärille ja kuvien yhteyteen lyhyttä sanallista ilmaisua, sillä oli hetkiä, jolloin ajattelin, että sanoja ei tarvita tähän yhteyteen — tai ääneni ilmaisuun. Ajattelin kuvien puhuvan tarinaa, niin monella voimalla ja monessa vuosirenkaassa.

Kiitos Marja. Naiseuden ei tulisi olla keneltäkään pois, se on tarvittava pala tasapainoa ja elämän voimaa.

Se on rakkautta meissä jokaisessa, meidän jokaisen välillä kulkevaa elämän energiaa, jokaisen elollisen, jokaisen kuolevaisen — villiä ja vapaata — yli historian lehvien matkaavaa, ilmenemismuodostaan riippumatonta, kaunista sielua.

PEACE 💚

Saana

Olen siis 63 – vuotias eläkeläinen, vanhuuseläkkeellä tai ansaitulla työuraeläkeellä, miten sen nyt ottaa 🤣
Pääsin mukaan tähän innostavaan projektiin pessimismin ansiosta..
En olisi ikinä osannut haaveilla, että minusta on valokuvia esillä julkisesti… Lapsena Kemin kuvaamon ikkunassa lie ollut joku kuva Riitta 4v.

Naiseus on parasta just nyt! Olikait se hienoa olla nuori ja hoikka, mutta mukavampi olla vanha ja pehmeä. Olla Sinut itsensä kanssa, minä kelpaan, riitän, ei tarvitse miellyttää ketään eikä teeskennellä… Välillä puhuu niin suoraan, että hirvittää 🤣

Voi kun osaisikin sanoa nuorille epävarmoille naisille jotakin rohkaisevaa, mutta tiedän, että kaikkien on käytävä omat polkunsa, tehtävä omat virheensä ja kasvettava omiin mittoihinsa.

Minulle kuvauspäivä oli ikimuistoinen, muistan vieläkin suon tuoksun ja Marjan kannustavat sanat, siksi oli helppo heittäytyä.
Toivon, että kuvani tuovat Sinulle iloa, valoa ja rohkeutta olla oma itsesi, hullutella ja pölöhöttää välillä, ei tämä elämä ole niin vakavaa, aina.

Lämmöllä Riitta alias Shiny Asshole Traumaryhmän jäsen 🙏 ❤ 🍀 💓