Tervehdys!
Olen aikuinen, yli 5-kymppinen vaihdevuosi-iässä oleva nainen, joka on koko ikänsä palvellut asiakkaita apteekissa. Harrastuspuolella olen palvellut ihmisiä laulaen, tanssien ja näytellen erilaisilla estradeilla. Olen kilttinä tyttönä halunnut aina miellyttää muita, mutta olen kuunnellut myös sisintäni yrittäen toteuttaa luovuuttani monin eri tavoin. Olen etsinyt itseäni, jopa politiikasta, mutta se ei ollut oikea tie mielenrauhaani.

Olen ollut aina kookas tyttö ja nainen. Alaluokilla taisin olla luokan suurin oppilas ja kokoni puolesta aina erotuin selkeästi luokkakuvasta. Kokoni on aiheuttanut sen, että minua myös kiusattiin ja valittiin aina urheilujoukkueisiin viimeisenä. Kun olin ensimmäisellä luokalla kakkosluokan pari kovanaamaa uhkasivat tappaa minut kotimatkalla. Kerran jo pelkäsin heidän onnistuvan uhkauksessaan, kun heittivät minua pajusta vuollulla keihäällä niskaan. Pääsin kuitenkin juoksemaan kotiin karkuun ja isäni puuttui asiaan. Kiusaaminen loppui sillä kertaa siihen, mutta pelkääminen ei koskaan loppunut. Mummoni jaksoi tukea ja kannustaa, käski pysyä vahvana ja minähän pysyin.

Minua on myös ulkopuolisten silmissä pidetty vahvana ihmisenä. Olen usein miettinyt miksi. Johtuuko se kookkaasta olemuksestani, tietyllä taajuudella värähtelevästä aurastani, taidostani esittää iloisempaa kuin olenkaan vai siitä, etten osaa näyttää haavoittuvuuttani pysymällä vahvana. En ehkä ole osannut näyttää heikkouttani tai jos olen, niin en ole kokenut tulevani ymmärretyksi. Olenko sairastunut vahvuuteen vai sairastunut vahvuudesta? Jopa neuvolalääkäri tokaisi minulle, että sinä olet vahva nainen, kun valitin synnytyksenjälkeistä ahdistustani. Avunhuutooni ei vastattu.

Kiltin tytön roolista kuoriutuminen alkoi vähän yli neljäkymppisenä, kun esitin ilotyttöä eräässä oopperassa. Sen seurauksena syntyi sivujuonteena tanssiryhmä Cougars ja esiintymisvaatteet niukentuivat entisestään. Korsetti tuntui hyvältä päällä ja koin olevani naisellisuuden ilmentymä sensuellin seksuaalisessa mielessä. Se oli kapinaa yleistä naiskuvaa kohtaan, jota joka tuutista tursui ja mitä media meille jatkuvasti syötti. Aikuinen nainen saa ja voi vapaasti toteuttaa itseään koosta, iästä tai ulkonäöstä huolimatta. Aikuinen nainen saa näyttää aikuiselta naiselta. Piste. Yritin myös oppia hyväksymään oman kroppani omassa päässäni siinä sivussa. Tanssiryhmä jäi, mutta jatkoin omia touhujani.

Marjan ja Cougarsien kanssa meillä oli yhteinen hauska kalenteriprojekti .Olimme vielä tanssiryhmässä ollessani ottaneet sen lisäksi matonpesukuvia Kymijokirannassa ja olin mukana Marjan jossain produktiossa, missä muistelin varmaan myös mummoani. Pian ryhmästä lähtöni jälkeen otimme Marjan kanssa valokuvia, missä heitin hyvästit korseteille ja muille ”burleski-hepenille”. Meillä oli Marjan kanssa myös pari vuotta sitten puhetta ”Naisen ääni”- produktiosta ja minullahan ei ole tapana kieltäytyä mistään mukavan kuuloisista projekteista, joten olen nyt tässä kirjoittamassa tarinaani.

Pikkulapsena kasvoin kangaspuiden alla ja äärellä, mutta itse löysin kutomisen vasta tasan kaksi vuotta sitten. Kun koronapandemia alkoi, niin kalenterini tyhjentyi kaikista laulukeikoista ja esiintymisistä. Olen halunnut pysyä laulajana vain hyvänä harrastajana vaikka laulupedagogiksi opiskelinkin. Kun yksi harrastus loppui koronan myötä, niin oli keksittävä jotain tilalle. Olin haaveillut jonkin aikaa värikkäästä räsymatosta. Pian löysin itseni naapurissa sijaitsevasta kutomosta opettelemassa itselleni uutta kangaspuilla kutomisen taitoa. Oli terapeuttista nähdä omien kättensä jälki räsymattojen ja poppanoiden muodossa. Se oli suuri onni ja löysin uuden intohimon kohteen sekä tavan toteuttaa itseäni. Laulaminenkaan ei tuntunut enää miltään kutomisen rinnalla.

Kun olin kutonut muutaman kuukauden ja saanut kourallisen värikkäitä mattoja aikaiseksi, minulle tuli hullu idea kuvauttaa itseni studiossa räsymattoihin pukeutuneena ajatuksella: ”Mihin sitä korsettia tarvii, kun räsymattokin riittää”. Nainenhan voi olla sensuelli mihin tahansa kietoutuneena! Kesällä ehdotin Marjalle, että ottaisimme ulkokuvia mattojen kanssa ja siitä pikkuhiljaa ajauduimme kuvaamaan ”Naisen ääni”-projektin kuvia. Kun Marja kysyi, miten haluaisit vielä tulla kuvatuksi, niin ilmoitin, että otetaanpas alastonkuvia, sillä niitä minusta ei ole ennen otettu, mutta pitsiverhon kanssa kiitos.

Kuvauksissa juoksentelin naapurin tyhjällä tontilla verho villisti tuulessa liehuen ja välillä tissit paljaana vilkkuen. Olin villi ja vapaa tekemään mitä tahansa. Rohkeasti nautin epänormaalista tilanteesta ja oikein odotin, että naapurin mies olisi taas ilmestynyt paikalle ihmettelemään kuvaussessiotamme, kuten jo aiemmin oli ohi mennessään ihmetellyt. Ilakointi alasti verhon kansa oli kiehtovaa hulluttelua. Enhän kuitenkaan ollut täysin alasti, vaan häpeän kaapuun verhoutuneena. Häpeä on aina roikkunut harteillani. Ymmärrän nykyään jo miksi, mutta se on estänyt tekemästä minua useita asioita, vaikka paljon olen rohjennut tehdä häpeästäkin huolimatta. Se on estänyt minua yrittämästä tiettyjä asioita, joista olen haaveillut. Ehkä se on minun onneni, etten ole rohjennut. Voisin olla paljon onnettomampi ja itsekkäämpi ihmispolo. Jos olisin uskaltanut ja kehdannut valita toisenlaisen elämän, olisiko minulla nyt lapsiani ja miestä? Näitä voisin pohtia loputtomiin.

Äitiys on tehnyt minusta naisen ja se on kasvattanut minua eniten ihmisenä. Nuorempana en halunnut lapsia, mutta kun 25 vuotta tuli ikää, niin hormonit ajoivat minua etsimään kuumeisesti isää lapsilleni, joita olen saanut saattaa kolme tähän maailman. Olen saanut terveet lapset, joita olen ruokkinut rintojeni tuottamalla maidolla niin pitkään kuin se oli silloin mahdollista. Lapseni ovat minulle kaikista tärkeintä tässä maailmassa. Leijonaemon lailla olen heitä kasvattanut ja puolustanut. Raskaudet ja imetysaika ovat olleet minulle naisena olemisen täydellisintä aikaa. Olen täyttänyt tehtäväni suvun jatkajana ja osana elämän kiertokulkua. En ole koskaan ollut sinut rintojeni kanssa. Olisin halunnut vähän suuremmat ja pyöreämmät. Ihan vähän vain suuremmat. Koen sen olevan heikoin kohta ulkonäössäni, mutta ne toimivat täydellisesti silloin kun niitä tarvittiin. Olin niin ylpeä pienistä rinnoistani, jotka hedelmällisen täyteläisinä heruttivat maitoa pelkän ajatuksen voimalla rintarauhasten täyttyessä maidolla kivuliaan turpeaksi ja ne ruokkivat onnistuneesti lapseni. Siinä mielessä täydelliset rinnat, jotka tänä päivänä nahkakuorina roikkuu ja joita katson pitsiverhon läpi lempeästi hyväksyen. Eivät ne nyt ihan niin rumat olekaan.

Katson kuvia uudestaan ja näen naisellisen naisen, jolla on päivettynyt iho ja pitkät hiukset. Pitkiä hiuksia olen aina pitänyt naisellisuuden merkkinä. Välillä leikkautan ne lyhyeksi ja sitten kasvatan taas uudelleen pitkiksi. Ikuinen kiertokulku. Kaipaan kuvassa liehuvaa pehkoani suunnattomasti. Haluan näyttää naiselta ja olla naisellinen. Vatsani pömpöttää kuvissa kuin olisin jälleen raskaana. Haluan varmaan jatkaa siinä elämäni onnellisimmassa olotilassa edes näyttäen siltä kuin olisin raskaana. Valitettavasti se ei ole enää mahdollista. Minua ärsyttää iän tuomat muutokset, roikkuvat allit, rupsahtaneet poskilihat, turvonneet silmäluomet, mutta yritän epätoivoisesti hyväksyä itseni. Olen kokenut aina olevani ulkopuolinen, erilainen, outo ja omituinen. Olen kyllä sopeutuvainen, mutta jollain tavalla aina erottunut joukosta. Olen ollut yksinäinen susi, ujo vaan en ylpeä, sosiaalinen erakko ja omien polkujen kulkija. Rakastan tuota kuvaa, mikä on otettu peessin maton kanssa viljapellossa. Matto laskeutuu kuin juhlapuku, sulautuen maisemaan, mutta erottuen massasta ja katson luottavaisena kohti taivasta.

Haluaisin, että minut hyväksyttäisiin omana itsenäni ja että ihmiset näkisivät myös herkän ja haavoittuvan puoleni. Ujon lapsen, joka on joutunut kasvattamaan norsun ihon itselleen. Koska minua on aina pidetty henkisesti vahvana, jopa kovana ihmisenä, toivoisin, että pystyiin näyttämään myös haavoittuvan pikkutytön sisälläni. Nyt elän mullistavien vaihdevuosien myllerryksen keskellä. Haluan katsoa luottavaisin mielin eteenpäin, vähän viistosti kohti taivasta, nauttia elämän suomista iloista ja kulkea rohkeasti eteenpäin, kunnes tulee minun aikani poistua tästä maanpäällisestä paratiisista. Voimakuvakseni nostan sen, missä pitsiverho paljastaa olkapäät, häpeänkaapu on valunut hieman harteilta ja kuljen päättäväisesti eteenpäin. Näen siinä herkän ja henkevän, voimaantuneen ja luottavaisen Hellun.

Helena Berg