Jo joskus muinaisina aikoina, ehkä 300-luvulta lähtien, uskottiin, että naiset olivat pahuuden ilmentymiä, heikompia ja huonoa onnea tuottavia, pelottavia haureuden ruumillistumia — joiden kanssa kohtaamista välteltiin.

Erämaahan naisesta ei ajateltu olevan, sillä uskottiin, että siellä pärjäävät vain miehet.
Naiset ovat taistelleet ja kannatelleet, hoivanneet ja rikkoneet, ylittäneet heille määriteltyjä esteitä jo satoja vuosia.

Uskomusjärjestelmämme on ihmeellinen — ja sen lehvät ulottuvat aina tähän päivään sekä tämän päivän naiseuteen asti, jos voi olla avoinna todentavalle, mutta hyväksyvälle katsomiselle? Voimmeko tarkastella naiseutta taistelematta, turvan olotilasta?

Olen 36 vuotias nainen Pohjois-Pohjanmaalta. Asuin edeltävän vuoden Kainuun erämaisemissa opiskellen ja etätöitä tehden.

Lähdin pyynnöstä mukaan Naisen ääneen, sillä minut saa kiinnostumaan luovasta vaikuttamisesta. Vai voisiko myös sanoa, vaikuttavasta luomisesta.

Kuvia otettiin alun perin erämaan laskevan auringon hetkeen heittäytymällä ja täysin eri yhteydessä; tuolloin en ollut tietoinen vielä Naisen ääni -projektista.
Marja ehdotti osallistumista ja hyppäsin mukaan monen muun samanaikaisen ja vaikuttavan, itsetuntemukseenkin liittyvän prosessin, vielä käydessä elämässäni.

Kuvat olivat mielessäni puhuttelevia ja voimakkaita jo ensinäkemältä. Valitseminen oli vaikeaa. Keskityin kuviin pieni hetki kerrallaan ja oli tärkeää, että niiden kokemiseen kuin myös toisaalta niiden ajoittaiselle levolle laskemisellekin, jäi reilusti aikaa.

Minulla ei ollut kuvausten alussa selkeitä odotuksia, etukäteissuunnitelmaa tai näkemystä, joten jälkeenpäin palasin useasti pohtimaan, mitä otetuissa kuvissa näen ja koen. — Millaisia ajatuksia, tunteita, aistimuksia tai kehollista informaatiota ne herättivät.

Ajassamme elää vielä 2022 vuonnakin taistelut, turvattomuus, epävarmuus —

Tavoitan soturinaiseksi kasvaneen tytön viestiä siitä, että naiseuden aikavyöhykkeen ylittävällä energiallamme voimme edesauttaa maailman vakauttamista ja muuttamista rakkaudellisemmaksi? Tinkimättä rajoistamme, pienentämättä itseämme ja kulkemalla rohkeasti valitsemallemme kankaalle.

Kuvat herättivät minussa omaelämäkerrallista pohdintaa. Miten kuvat asettuvat kokokuvaan itsestäni ja omasta mielestäni?

Kuviin liittyvän kokemisen myötä tunnen tavoittaneeni uudella tavalla lapsuuteni pienen tytön sekä ymmärtäväni vahvaa aikuisuuttani jälleen uudesta ulottuvuudesta. Käsittelin kuvien myötä myös lapsen menettämiseen liittyvää, ylisukupolvista tematiikkaa. Suru sai muodon ja sitä saattoi koskea.

Hyväksyvän, vastaanottavaisen kohtaamisprosessin sekä kuvissa elävän surun kanssa tutustumisen myötä koen uudella tavalla muotoilleeni menettämiseen liittyvää ylisukupolvista siirtymää — ja tämän surun vapauttamisen myötä, tunnen olevani omana itsenäni, naisena, taas hieman eheämpi, kokonaisempi ja vapautuneempi.

Ehkä katsoessasi kuvia myös sinä voit tavoittaa kanssasisaren lailla tarinaa, jossa naiseksi kasvaminen on useamman sukupolven ajan, vaatinut ylimääräistä kipua tai rohkeutta?

Hämmästyin, miten haastavaa oli muodostaa prosessin ympärille ja kuvien yhteyteen lyhyttä sanallista ilmaisua, sillä oli hetkiä, jolloin ajattelin, että sanoja ei tarvita tähän yhteyteen — tai ääneni ilmaisuun. Ajattelin kuvien puhuvan tarinaa, niin monella voimalla ja monessa vuosirenkaassa.

Kiitos Marja. Naiseuden ei tulisi olla keneltäkään pois, se on tarvittava pala tasapainoa ja elämän voimaa.

Se on rakkautta meissä jokaisessa, meidän jokaisen välillä kulkevaa elämän energiaa, jokaisen elollisen, jokaisen kuolevaisen — villiä ja vapaata — yli historian lehvien matkaavaa, ilmenemismuodostaan riippumatonta, kaunista sielua.

PEACE 💚

Saana