Ajatuksiani itsestäni ja naiseudesta

Ajattelen itseni nelikymppiseksi teinipojan onnellisesti naimisissa olevaksi yh-äidiksi. Olen ollut jyväskyläläinen, lahtelainen, oululainen, kuopiolainen, nastolalainen, taas lahtelainen, uusikyläläinen, jälleen lahtelainen, vantaalainen, helsinkiläinen, savonlinnalainen, kiviapajalainen, ja nykyisin lahtelainen. Vanhempani ovat Pohjois-Karjalasta ja Pohjois-Pohjanmaalta. Molempien suvuista olen perinyt taidon ja intohimoisen suhteen kädentaitoihin, mutta myös monta kiveä reppuuni kannettavaksi. Ammatiltani olen konservaattori ja käsityönopettaja.

Naiseus on minulle ristiriitainen käsite. Isäni pettymykseksi synnyin tytöksi ja ehkä siksi olen jo lapsesta saakka kokenut riittämättömyyttä sukupuoleni vuoksi. Lapsuuden kodissa oli tiukat mallit miesten naisten rooleille ja töille, eikä niitä saanut kyseenalaistaa. Minä kuitenkin kapinoin, jo silloin lapsena ja nuorena ja vielä nykyäänkin. Sain useilta tädeiltäni vahvan naisen mallin, jossa nainen tekee mitä haluaa, eikä pyytele sitä toisilta anteeksi. Vahvan naisen ihanteeseen liittyi myös paljon miesvihaa, jonka ymmärsin vasta aikuisena ja josta poiskasvaminen vei monta vuotta.

Vasta aikuisena ymmärsin, että on olemassa kauneusaisti. Sellainen sisäsyntyinen tarve kauneuteen. Omalla kohdallani se näkyy niin että haluan pukeutua ja laittautua kauniisti, sekä tehdä ympäristöstäni kauniin, jos suinkin mahdollista. En voi laittaa päälleni mitä tahansa vaateriepua, vaan sen on jotenkin miellytettävä ainakin omaa silmää. Nykyisin vaatteen täytyy myös tuntua mukavalta, nuorena lähtökohta oli huomattavasti pinnallisempi. Saan pukeutumisesta parhaimmillaan itsevarmuutta, jota tarvitsen työssäni nuorten kanssa. Teknisen työn opettajana olen joutunut myös yllättävän paljon pohtimaan pukeutumistani ja mitä ulkonäkö ja naisellisuuteni tarkoittaa varsin miesvoittoisessa työympäristössä.

Toivoisin että minua katsottaisiin hyväksyvästi, arvostavasti, armollisella mielellä ja joskus ihailevastikin. Samalla tavalla haluaisin katsoa muita ihmisiä. Nuorille tytöille ja naisille haluaisin sanoa sen, mitä tätini mies sanoi minulle, kun olin varhaisteini,” Älä anna periksi!” Uskokaa itseenne naiset. Naiseudessa minulle tärkeää on seistä omilla jaloilla, miehiä tallomatta. Vanhana toivoisin olevani viisas matriarkka, niin kuin mummoni oli. Hänellä oli paljon sydämensivistystä ja avara mieli.

Valokuvista itseni katsominen on useimmiten vaikeaa ja jotenkin epämukavaa. Olen kriittinen ja näen aina ensin epätäydellisyyttä, jota yritän opetella hyväksymään. En osaa antaa itselleni positiivista palautetta, koska en mielestäni ansaitse sitä. Olin myös vuosikausia vihainen keholleni, jonka koin pettäneen minut. Onneksi osaan olla sille jo hieman armollisempi ja katsoa itseäni keski-ikäisen näkökulmasta.

Näyttelyn kuvat eivät ole muuttaneet tapaani katsoa itseäni, mutta ne tuovat minusta osuvasti esiin kaksi erilaista puolta. Molemmat yhtä tosia. Useimmiten olen joutunut piilottamaan riehakkaan puolen itsestäni, koska varsinkaan lapsuudessani sille ei ole ollut lupaa olla näkyvä. Ylimääräiset tunteilut, itkut ja ilot oli opittava hillitsemään. Sovinnainen ja etäinen ulkokuori on opittua, mutta samalla äidiltä perittyä ja monesti hyväksyttävämpi tapa olla nainen tässä maailmassa tai ainakin lapsuudenperheessäni. Iloinen ja hetkessä elävä luonteeni on peritty isältäni, sitä puolta itsessäni arvostan vuosi vuodelta enemmän. Puolisoni ei koe naisellisuuttani heikkoutena, eikä luonnettani uhkana. Saan rauhassa olla juuri sellainen nainen kuin olen.

Tiinamaria Ruisaho-Wallin