Naisen ääni

Eräänä päivänä olin kävelemässä kaupungilla siskoni kanssa. Vastaan tuli äiti ja kaksi pientä lasta. Toinen lapsista osoitti meitä ja huusi ”Äiti, noilla miehillä on meikkiä!”. En ole varma miksi lapsi piti meitä miehinä, mutta nähtävästi lyhyet hiukset tekevät niin miehiseksi, että edes runsas meikki ei tilannetta muuta.

Naisena olemista ei voi mokata. Naiseus on kehossa valmiina. Meikki, hiusten pituus, paino, vartalo, kynnet, ammatti, ihon väri, ääni, vaatteet… Mikään näistä ei muuta sitä, että olen nainen. En tunne itseäni koskaan vähemmän naiseksi, koska naiseus ei voi kadota kehostani tekojeni tai kenenkään sanojen seurauksena.

Olen aina pitänyt erilaisten taitojen osaamista todella tärkeänä. Siksi olen hyvin ylpeä siitä, että olen vaatetusalan ammattilainen. Luomisen taito antaa ihmisille suuremman merkityksen kuin pelkkänä sukupuolena olemisen.

Päivi A.

Isotäti ja mummoni olivat kielitaitoisia ja vaikuttivat osaltaan varmasti ammatinvalintaani, kun lähdin opiskelemaan kieliä ja erityisesti venäjää.

Äiti ja isä olivat maatalojen lapsia, molemmat kovin työteliäitä ja ahkeria. Äiti oli kunnianhimoinen ja halusi lähteä lukioon, vaikka se ei ollut tavallista tuon ajan tytöille. Osan lukiosta hän suoritti yksityisoppilaana, osan poikalyseossa. Äiti lähti opiskelemaan sitten lakia, isän hän tapasi veljensä kautta. Äiti antoi englannin tunteja isälle, joka tarvitsi kieliä toimiessaan kansainvälisissä junissa rautateillä.

Heille syntyi kolme tyttöä, joista vanhin kuoli jo vauvana. Meillä arvostettiin koulumenestystä ja ahkeruutta. Minä ja sisareni laitettiin pianotunneille koululaisina, äitikin osasi soittaa pianoa ja laulaa ja lauloi kuorossa. Myös äidin veljet olivat kuoromiehiä.
Asuimme isän tekemässä puutalossa, isä oli todella taitava nikkari, jolta sujuivat puu- sekä metallityöt. Ihailin kullanhohtoista tapettia ja kristallivalaisimia ruokailuhuoneessa. Meillä oli iso puutarha kukka- ja kasvimaineen. Minusta oli hienoa, että meillä oli kotiapulaisia, vuokralaisia ja sukulaisia ja tuttavia usein kylässä. Myöhemmin äidin uran myötä meillä kävi myös siivooja ja leipoja. Vaikka meillä ei ollut iso talo, tuntui että meillä oli tilaa yllin kyllin, enkä kaivannut mitään erityisesti, vaikka kaikki kierrätettiin ja piti käyttää siskon vanhoja tavaroita. Kotitöihinkin piti osallistua ja myös sukulaisia autettiin.
Minä olin määrätietoinen koululainen ja opiskelija, halusin saada hyviä numeroita, olla aktiivinen ja menestyä. Koululaisena koin teatterin kiehtovaa maailmaa tanssijana. Pääsin erilaisille kursseille mm. kielikurssille Englantiin. Opiskeluihin kuuluvassa kieliharjoittelussa Leningradissa hienot palatsit ja kirkot kiehtoivat minua ja myöhemmin matkasin Pietariin työ- ja huvimatkoille lukuisia kertoja. Musiikki, teatteri, kirjallisuus, elokuvat, kauniit esineet ja vaatteet – niitä oli tarjolla myös Venäjällä.

Äitiys oli minulle suuri unelma. Se ei ollut itsestäänselvyys, jouduin tekemään suuria luopumisia: luovuin nuoruudenrakkaudestani ja menetin äitini sairauden vuoksi. Äitini ei koskaan ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan. Mutta isästäni tuli sekä mummo että vaari lapsilleni, ensin kahdelle tyttärelle ja myöhemmin vielä kahdelle. Olen niin kiitollinen isälleni tästä ajasta, jonka hän omisti minulle ja perheelleni.

Joku sanoi minulle aikoinaan, että olen kunnianhimoinen lapsieni suhteen. Voi olla. Olen pyrkinyt antamaan heille mahdollisuuksia, toivottavasti olen onnistunut edes vähän. Ainakin tyttäret ovat kovin aktiivisia ja ajattelevia ja haluavat kehittää itseään. Niin kuin minäkin nyt jo kahden lapsen isoäitinä olen monessa mukana: työelämässä, yhdistyksissä, kulttuurielämässä, ystävien kanssa. Naiseus on merkinnyt minulle kauniita vaatteita, koulutusta, itsenäisyyttä, vapautta, omatoimisuutta ja itsensä kehittämistä. Muille naisille ja tytöille haluan sanoa, että säilytä oma persoonallisuutesi ja tee mieluisia asioita ja tavoittele omia unelmiasi. Lapsenmielisyyttäkään ei kannata unohtaa. Pikkuhiljaa olen päässyt kohti unelmiani. Kuvien katsominen on minulle mieluista. Katson näitä kuvia kepeällä ja hyvällä mielellä. Ne tuovat paljon iloa ja kuplivaa riemua. Yksi unelmani oli päästä kartanoon, se toteutui tämän ihanan projektin avulla. Kiitos elämyksestä ja mahdollisuudesta!

Marja-Liisa

Olen 70-vuotias Helena NAINEN, vaimo, äiti ja isoäiti. Olen harrastanut balettia n 15 vuotta. Baletin kautta olen saanut hoitaa kehoani sekä henkisesti että fyysisesti. Se on antanut minulle varmuutta ja voimaa oppia tuntemaan oman kehoni vahvuudet ja heikkoudet sekä viestittämään ikäisilleni ja nuoremmillekin kanssasisarille, että voit harrastaa ja tehdä asioita juuri sen ikäisenä tai kokoisena kuin olet.

Iloitsin kuvauspyynnöstä, minua ei ole koskaan tarvinnut isommin houkutella mukaan, olin nytkin valmis kuin ”lukkari sotaan”.

Oman kehoni hyväksyminen on vienyt monta vuosikymmentä, nuoruudessa saadut ”arvet” ovat alkaneet parantua vasta keski-iän saavutettua, helppoa se ei ole ollut. Vaikka olen läpi elämänpolkuni ollut omalla tavallani vahva valitsemaan ja tekemään omia valintoja ja tuomaan oman persoonani juuri sellaisena kuin olen. Tänä päivänä olen kuitenkin armollisempi ja hyväksymään omat puutteeni kehossani ja näkemään myös sen kauneuden.

Kuvissa näen juuri sellaisen minän kuin haluan sen välittyvän katsojille. Ajatukseni oli kuvasten jälkeen voimakas tyytyväisyys, edes pieni tihkusade ei lannistanut tunnelmaa. Näen itseni rohkeana, juuri sellaisena kun haluan olla, kuvien katsominen on minulle voimaantuttavaa, helppoakin.

Minulle naiseus on kokonaisuus, kehon ja mielen tasapaino, oman kehonsa arvostaminen ja sen hyväksyminen. Olen löytänyt vahvan ikääntyvän minäni, jolle on annettu paljon rakkautta ja voimaa kohdata oma kokonaisuuteni. Viestini on toisille naisille ja tytöille, uskaltakaa olla juuri sellaisia kuin olette, se voi olla välillä raskasta, mutta se myös paljon voimaa antavaa.

Tervehdys!
Olen aikuinen, yli 5-kymppinen vaihdevuosi-iässä oleva nainen, joka on koko ikänsä palvellut asiakkaita apteekissa. Harrastuspuolella olen palvellut ihmisiä laulaen, tanssien ja näytellen erilaisilla estradeilla. Olen kilttinä tyttönä halunnut aina miellyttää muita, mutta olen kuunnellut myös sisintäni yrittäen toteuttaa luovuuttani monin eri tavoin. Olen etsinyt itseäni, jopa politiikasta, mutta se ei ollut oikea tie mielenrauhaani.

Olen ollut aina kookas tyttö ja nainen. Alaluokilla taisin olla luokan suurin oppilas ja kokoni puolesta aina erotuin selkeästi luokkakuvasta. Kokoni on aiheuttanut sen, että minua myös kiusattiin ja valittiin aina urheilujoukkueisiin viimeisenä. Kun olin ensimmäisellä luokalla kakkosluokan pari kovanaamaa uhkasivat tappaa minut kotimatkalla. Kerran jo pelkäsin heidän onnistuvan uhkauksessaan, kun heittivät minua pajusta vuollulla keihäällä niskaan. Pääsin kuitenkin juoksemaan kotiin karkuun ja isäni puuttui asiaan. Kiusaaminen loppui sillä kertaa siihen, mutta pelkääminen ei koskaan loppunut. Mummoni jaksoi tukea ja kannustaa, käski pysyä vahvana ja minähän pysyin.

Minua on myös ulkopuolisten silmissä pidetty vahvana ihmisenä. Olen usein miettinyt miksi. Johtuuko se kookkaasta olemuksestani, tietyllä taajuudella värähtelevästä aurastani, taidostani esittää iloisempaa kuin olenkaan vai siitä, etten osaa näyttää haavoittuvuuttani pysymällä vahvana. En ehkä ole osannut näyttää heikkouttani tai jos olen, niin en ole kokenut tulevani ymmärretyksi. Olenko sairastunut vahvuuteen vai sairastunut vahvuudesta? Jopa neuvolalääkäri tokaisi minulle, että sinä olet vahva nainen, kun valitin synnytyksenjälkeistä ahdistustani. Avunhuutooni ei vastattu.

Kiltin tytön roolista kuoriutuminen alkoi vähän yli neljäkymppisenä, kun esitin ilotyttöä eräässä oopperassa. Sen seurauksena syntyi sivujuonteena tanssiryhmä Cougars ja esiintymisvaatteet niukentuivat entisestään. Korsetti tuntui hyvältä päällä ja koin olevani naisellisuuden ilmentymä sensuellin seksuaalisessa mielessä. Se oli kapinaa yleistä naiskuvaa kohtaan, jota joka tuutista tursui ja mitä media meille jatkuvasti syötti. Aikuinen nainen saa ja voi vapaasti toteuttaa itseään koosta, iästä tai ulkonäöstä huolimatta. Aikuinen nainen saa näyttää aikuiselta naiselta. Piste. Yritin myös oppia hyväksymään oman kroppani omassa päässäni siinä sivussa. Tanssiryhmä jäi, mutta jatkoin omia touhujani.

Marjan ja Cougarsien kanssa meillä oli yhteinen hauska kalenteriprojekti .Olimme vielä tanssiryhmässä ollessani ottaneet sen lisäksi matonpesukuvia Kymijokirannassa ja olin mukana Marjan jossain produktiossa, missä muistelin varmaan myös mummoani. Pian ryhmästä lähtöni jälkeen otimme Marjan kanssa valokuvia, missä heitin hyvästit korseteille ja muille ”burleski-hepenille”. Meillä oli Marjan kanssa myös pari vuotta sitten puhetta ”Naisen ääni”- produktiosta ja minullahan ei ole tapana kieltäytyä mistään mukavan kuuloisista projekteista, joten olen nyt tässä kirjoittamassa tarinaani.

Pikkulapsena kasvoin kangaspuiden alla ja äärellä, mutta itse löysin kutomisen vasta tasan kaksi vuotta sitten. Kun koronapandemia alkoi, niin kalenterini tyhjentyi kaikista laulukeikoista ja esiintymisistä. Olen halunnut pysyä laulajana vain hyvänä harrastajana vaikka laulupedagogiksi opiskelinkin. Kun yksi harrastus loppui koronan myötä, niin oli keksittävä jotain tilalle. Olin haaveillut jonkin aikaa värikkäästä räsymatosta. Pian löysin itseni naapurissa sijaitsevasta kutomosta opettelemassa itselleni uutta kangaspuilla kutomisen taitoa. Oli terapeuttista nähdä omien kättensä jälki räsymattojen ja poppanoiden muodossa. Se oli suuri onni ja löysin uuden intohimon kohteen sekä tavan toteuttaa itseäni. Laulaminenkaan ei tuntunut enää miltään kutomisen rinnalla.

Kun olin kutonut muutaman kuukauden ja saanut kourallisen värikkäitä mattoja aikaiseksi, minulle tuli hullu idea kuvauttaa itseni studiossa räsymattoihin pukeutuneena ajatuksella: ”Mihin sitä korsettia tarvii, kun räsymattokin riittää”. Nainenhan voi olla sensuelli mihin tahansa kietoutuneena! Kesällä ehdotin Marjalle, että ottaisimme ulkokuvia mattojen kanssa ja siitä pikkuhiljaa ajauduimme kuvaamaan ”Naisen ääni”-projektin kuvia. Kun Marja kysyi, miten haluaisit vielä tulla kuvatuksi, niin ilmoitin, että otetaanpas alastonkuvia, sillä niitä minusta ei ole ennen otettu, mutta pitsiverhon kanssa kiitos.

Kuvauksissa juoksentelin naapurin tyhjällä tontilla verho villisti tuulessa liehuen ja välillä tissit paljaana vilkkuen. Olin villi ja vapaa tekemään mitä tahansa. Rohkeasti nautin epänormaalista tilanteesta ja oikein odotin, että naapurin mies olisi taas ilmestynyt paikalle ihmettelemään kuvaussessiotamme, kuten jo aiemmin oli ohi mennessään ihmetellyt. Ilakointi alasti verhon kansa oli kiehtovaa hulluttelua. Enhän kuitenkaan ollut täysin alasti, vaan häpeän kaapuun verhoutuneena. Häpeä on aina roikkunut harteillani. Ymmärrän nykyään jo miksi, mutta se on estänyt tekemästä minua useita asioita, vaikka paljon olen rohjennut tehdä häpeästäkin huolimatta. Se on estänyt minua yrittämästä tiettyjä asioita, joista olen haaveillut. Ehkä se on minun onneni, etten ole rohjennut. Voisin olla paljon onnettomampi ja itsekkäämpi ihmispolo. Jos olisin uskaltanut ja kehdannut valita toisenlaisen elämän, olisiko minulla nyt lapsiani ja miestä? Näitä voisin pohtia loputtomiin.

Äitiys on tehnyt minusta naisen ja se on kasvattanut minua eniten ihmisenä. Nuorempana en halunnut lapsia, mutta kun 25 vuotta tuli ikää, niin hormonit ajoivat minua etsimään kuumeisesti isää lapsilleni, joita olen saanut saattaa kolme tähän maailman. Olen saanut terveet lapset, joita olen ruokkinut rintojeni tuottamalla maidolla niin pitkään kuin se oli silloin mahdollista. Lapseni ovat minulle kaikista tärkeintä tässä maailmassa. Leijonaemon lailla olen heitä kasvattanut ja puolustanut. Raskaudet ja imetysaika ovat olleet minulle naisena olemisen täydellisintä aikaa. Olen täyttänyt tehtäväni suvun jatkajana ja osana elämän kiertokulkua. En ole koskaan ollut sinut rintojeni kanssa. Olisin halunnut vähän suuremmat ja pyöreämmät. Ihan vähän vain suuremmat. Koen sen olevan heikoin kohta ulkonäössäni, mutta ne toimivat täydellisesti silloin kun niitä tarvittiin. Olin niin ylpeä pienistä rinnoistani, jotka hedelmällisen täyteläisinä heruttivat maitoa pelkän ajatuksen voimalla rintarauhasten täyttyessä maidolla kivuliaan turpeaksi ja ne ruokkivat onnistuneesti lapseni. Siinä mielessä täydelliset rinnat, jotka tänä päivänä nahkakuorina roikkuu ja joita katson pitsiverhon läpi lempeästi hyväksyen. Eivät ne nyt ihan niin rumat olekaan.

Katson kuvia uudestaan ja näen naisellisen naisen, jolla on päivettynyt iho ja pitkät hiukset. Pitkiä hiuksia olen aina pitänyt naisellisuuden merkkinä. Välillä leikkautan ne lyhyeksi ja sitten kasvatan taas uudelleen pitkiksi. Ikuinen kiertokulku. Kaipaan kuvassa liehuvaa pehkoani suunnattomasti. Haluan näyttää naiselta ja olla naisellinen. Vatsani pömpöttää kuvissa kuin olisin jälleen raskaana. Haluan varmaan jatkaa siinä elämäni onnellisimmassa olotilassa edes näyttäen siltä kuin olisin raskaana. Valitettavasti se ei ole enää mahdollista. Minua ärsyttää iän tuomat muutokset, roikkuvat allit, rupsahtaneet poskilihat, turvonneet silmäluomet, mutta yritän epätoivoisesti hyväksyä itseni. Olen kokenut aina olevani ulkopuolinen, erilainen, outo ja omituinen. Olen kyllä sopeutuvainen, mutta jollain tavalla aina erottunut joukosta. Olen ollut yksinäinen susi, ujo vaan en ylpeä, sosiaalinen erakko ja omien polkujen kulkija. Rakastan tuota kuvaa, mikä on otettu peessin maton kanssa viljapellossa. Matto laskeutuu kuin juhlapuku, sulautuen maisemaan, mutta erottuen massasta ja katson luottavaisena kohti taivasta.

Haluaisin, että minut hyväksyttäisiin omana itsenäni ja että ihmiset näkisivät myös herkän ja haavoittuvan puoleni. Ujon lapsen, joka on joutunut kasvattamaan norsun ihon itselleen. Koska minua on aina pidetty henkisesti vahvana, jopa kovana ihmisenä, toivoisin, että pystyiin näyttämään myös haavoittuvan pikkutytön sisälläni. Nyt elän mullistavien vaihdevuosien myllerryksen keskellä. Haluan katsoa luottavaisin mielin eteenpäin, vähän viistosti kohti taivasta, nauttia elämän suomista iloista ja kulkea rohkeasti eteenpäin, kunnes tulee minun aikani poistua tästä maanpäällisestä paratiisista. Voimakuvakseni nostan sen, missä pitsiverho paljastaa olkapäät, häpeänkaapu on valunut hieman harteilta ja kuljen päättäväisesti eteenpäin. Näen siinä herkän ja henkevän, voimaantuneen ja luottavaisen Hellun.

Helena Berg

”Tyttö, jonka lapsuus oli helvettiä.
Salailua, pelkoa, sisua.
Toinen puoli haaveili urasta laulajana, näyttelijänä.
Myös ”pellenä”, nykyään ovat standup-koomikkoja.
Hengissä selvisi nuoruuteen.
Aikuisuuteen ehkä liian aikaisin mutta kuitenkin;
lapsia viisi sai kuin luotuna synnyttämään.
Ihmeitä monta hälle suotu.
Sanatonna kerta kerran jälkeen katseli nukkaposkia.
Lupasi suojata maailman loppuun asti.
Pikkuhiljaa ajallaan
lähtivät rohkeat perilliset,
siipensä aukaisivat.
Yhdessä tähän asti on niitä joskus paikkailtu rakkaudella.
Muistellen menneitä selaillen valokuvia.
Itsestään ei ole montaa,
kun ”aina näytän tyhmältä, rumalta, väärältä”.
Kului aikaa, vuodet vieri johonkin häviten.
Tuli aika kun muisti sen kaiken.
Ja huomasi; ihan hyvä oon.
Kaunis ja riittävä.
Oli kasvanut naiseksi vahvaksi.
Itsensä mittaiseksi.
Sen kaiken hän tahtoo jakaa maailmalle.

Jokaiselle ihanalle naiselle ❤

Rakasta, rakasta, rakasta ❤
Viimein kuvattavaksi pääsi.
Ei ehtinyt jännittää.
Tukan laittoi, silmät piirsi.
Hieman huulipunaa.
Pisamiaan rakasti.
Voi ruska kaunis joka syliinsä otti.
Voi kuvaaja Marja kun näit sen kaiken.
Näit naisen niinkuin oli hän.

Taisit nähdä myös sisimmän.
Houkuttelit ilon, valon.
Sisun, leikkisyyden.
Löysit kokonaisen naisen.
Annoit nauttia, olla mallina.
Voi sitä ilon päivää.
Kuvat saapuivat, varoen katsoi niitä hän.
Ei voi olla totta!
Kauniiksi itsensä katsoi.
Hyväksyen kuvansa, itsensä.

Marja ❤
Kiitos, että näytit minulle itseni.
Kiitos, että löysit sisimpäni.
Kiitos naurusta, mietteistä,
kohtaamisen kauneudesta

Olen valmis kuvattavaksi koska vaan,
miten vaan.
Olen valmis sen kaiken eteenpäin kertomaan.

Olet kaunis ❤

Teet kauneutta ❤

Luot rohkeutta ❤

T. Hannele

Olen nainen, joka kadotti itsensä huonon parisuhteen aikana ja sen jälkeen. Suhde muutti minut ihmiseksi, joka ja jota en ole. En oikein ymmärtänyt edes, että kadotin itseni, kunnes lähimmät ystäväni sanoivat, että en ole minä. Aurinkoinen, hymyilevä, rempseä, iloinen, itseensä ylpeydellä kantava nainen. Olin kaikkea muuta.

Projektiin mukaan pääsy oli kuin lottovoitto. Oman itsensä näkeminen taas arvokkaana, hyvänä ja täydellisenä sellaisena kuin on, sai ymmärtämään, että minussa itsessäni ei ole mitään vikaa. Vaikka heittäydyin ja halusin tulla nähdyksi ilman meikkiä, ilman sitä, että kadottaisin kehoni vaatteiden alle, olin silti ylpeä itsestäni, että tein sen. En suinkaan ollut mukavuusalueellani, vaan kaikkea muuta. Mutta eikö sitä niin sanota, että epämukavuusalueelle meneminen kasvattaa ja vahvistaa.

Oli voimaannuttavaa, jopa terapeuttista heittää vaatteet pois ja nähdä omat kuvat jälkikäteen. Toki en voi kieltää, etteikö ensin olisi tullut inho, jonka jälkeen järkytys että tollaiseltako näytän. Mutta kun selasin kuvia uudelleen ja uudelleen, aloin pitää niistä. Rohkeimpaan kuvaan suorastaan ihastuin ja koen, että se kuva, joka esillekin päätyi, on se kuva, jonka myötä näin itseni taas naisena, täydellisenä virheineni. Jos en jollekin kelpaa tällaisena, se ei ole tarkoitettu.

Usein myös tullaan tuomituksi sen perusteella, mille me näytetään. Yhteiskunta on luonut kovat paineet ulkonäölle, jota joskus jopa stereotyyppisesti halutaan matkia. Kauneus on muutakin kuin pintaa. Se on sitä syvyyttä, jota löytyy katseesta. Se on sitä luonnetta, joka tekee meistä jokaisesta persoonan. Se on persoonan ja ulkonäön summa, joka tekee meistä yksilöllisen.

Haluaisin sanoa kaikille tytöille ja naisille, että mitä tahansa muut sanoisivat, olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet. ❤  Olet täydellinen omana itsenäsi eikä sinun tarvitse olla yhtään enempää eikä vähempää. Sinun ei tarvitse olla laihempi tai lihavampi. Lihaksikkaampi. Sinun ei tarvitse näyttää some vaikuttajilta eikä keneltäkään muulta. Koska olet juuri sinä, ei ole toista sellaista kuin sinä olet, ja se on sinun supervoimasi.

Itse olen taas oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Kaikkine raskausarpineni, selluliitteineni, liikakiloineni. En suinkaan ole täydellinen, mutta toivoisin vielä joku päivä voivani olla jollekin täydellinen. Toivoisin, että joku katsoo minua niinkuin olisi voittanut lotossa. Koska ansaitsen sen.
Niin ansaitset sinäkin. Kaiken sen mistä haaveilet. Ja vielä vähän enemmän. ❤

Ole rohkea, tee asioita, jotka sinusta tuntuu hyvälle, älä tee asioita vaan koska joku toinen sanoo. Tai jätä tekemättä sen takia koska mietit mitä muut ajattelevat. Elämä on lyhyt ja meillä on vain yksi sellainen, joten eletään täysillä, sellaisina kuin me ollaan ja hyväksytään kaikki muutkin sellaisina kuin ovat. ❤

Elina Pynnönen

Pohdinnat ihmisen tehtävästä tällä planeetalla päätyivät ajatukseen nähtynä olemisesta. Suuressa mittakaavassa planeettamme kaikkine ihmeineen on se, joka ihmisen tulisi eläessään nähdä ja kokea siitä haltioituen ja hurmaantuneena. Jopa loveen langeten. Siten voisi ajatella naisena olemisen tehtävä nimenomaisesti on tuoda julki tai ilmi Naisen Katse. Tietenkin myös sen kaiken siirtäminen tuleville sukupolville, niin pojillemme kuin tyttärillemme, naisen katseen siirtäminen, perinnöksi jättäminen. Mitä minä naisena näen on yksi asia, tämä kuvausprojekti avasi näkymän siihen, miten minä naisena näyn.

Olen 58-vuotias maailmantallaaja, kolmen pojan äiti, kuuden koiran nuuhkija ja ruokkija, vanhenevassa kropassa hitaasti uusiutuva solukimppu. Valo valojen joukossa.
Projektiin lähdin mukaan pyynnöstä, uteliaisuudesta sekä ajoittaisesta tarpeestani hypätä kolmesta metristä altaaseen, vaikka uskon sen ylittävän kaikki uskaltamiseni ja taitoni rajat.

Heti kuvauksen jälkeen olin liikutettu ja ikäänkuin hereille ravisteltu omassa itsessäni, naiseudessani. Ei mitään verbalisoitavissa olevaa, syviä tuntoja ja ailahduksia. Naiseudessa ihastuttavinta on naiseus itse, voi olla kaikenlainen ja aina uusi ja erilainen. Ja silti aina sama. Naiseus tuntuisi antavan minulle henkistä liikkumisvapautta tässä materialistisessa nykyajassa. Ehkä jopa universaalia liikkumisvapautta. Ja sitä kautta sanomani kaiken ikäisille kanssasisarille voisikin olla, että antautuminen oman naiseutensa tielle mahdollistaa kunkin oman Naisen Katseen- hyveen uloshengittämisen tähän aikaan ja paikkaan koko universumin hyväksi. Wau!

Haluaisin katsoa muita niin, että näen heidät, ihmisen sellaisena kun hän on; kaikkine karvoineen, synkkyyksineen, ihanuuksineen ja valoineen, täysin arvottamatta hyvä-huono akselilla. Juuri näin haluaisin itsekin tulla katsotuksi, minuna.

Valokuvat liikauttivat minäkuvaani, joka oli jollain tavalla sohvan nurkkaan jämähtänyt. Näin kuvissa sellaisia puolia itsestäni, joita olin vain kuvitelmissa ajatellut olevan. Jollain tavalla se aukaisi kukkuuluukkuja naiseuden moniin mielikuvituksellisiin mahdollisuuksiin, ilmenemismuotoihin, joilla leikkiminen voisi olla antoisaa.

Omien kuvien katsominen herätti tunteiden skaalan: iloa, häpeää, inhotusta, onnea, myötätuntoa, sielunsisaruutta, turvallisuutta ja hämmästystä. Joitain mainitakseni. Katsellessani kuvia ne alkoivat kuin itsestään saada nimiä: minä itte, äiti, meditaatio, komentaja, dementia minussa, jne. Taisin tulla kokonaisemmaksi kuvien katselun myötä, eri tavalla kuin ihmissuhteissa: erilaisia ihmisiä kohdatessani koen hieman eri puolen minusta pääsevän näyttäytymään. Nyt ne kaikki puolet alkoivat näyttäytyä minulle minussa itsessäni.

Kiitos Marja!

Carita