Pohdinnat ihmisen tehtävästä tällä planeetalla päätyivät ajatukseen nähtynä olemisesta. Suuressa mittakaavassa planeettamme kaikkine ihmeineen on se, joka ihmisen tulisi eläessään nähdä ja kokea siitä haltioituen ja hurmaantuneena. Jopa loveen langeten. Siten voisi ajatella naisena olemisen tehtävä nimenomaisesti on tuoda julki tai ilmi Naisen Katse. Tietenkin myös sen kaiken siirtäminen tuleville sukupolville, niin pojillemme kuin tyttärillemme, naisen katseen siirtäminen, perinnöksi jättäminen. Mitä minä naisena näen on yksi asia, tämä kuvausprojekti avasi näkymän siihen, miten minä naisena näyn.

Olen 58-vuotias maailmantallaaja, kolmen pojan äiti, kuuden koiran nuuhkija ja ruokkija, vanhenevassa kropassa hitaasti uusiutuva solukimppu. Valo valojen joukossa.
Projektiin lähdin mukaan pyynnöstä, uteliaisuudesta sekä ajoittaisesta tarpeestani hypätä kolmesta metristä altaaseen, vaikka uskon sen ylittävän kaikki uskaltamiseni ja taitoni rajat.

Heti kuvauksen jälkeen olin liikutettu ja ikäänkuin hereille ravisteltu omassa itsessäni, naiseudessani. Ei mitään verbalisoitavissa olevaa, syviä tuntoja ja ailahduksia. Naiseudessa ihastuttavinta on naiseus itse, voi olla kaikenlainen ja aina uusi ja erilainen. Ja silti aina sama. Naiseus tuntuisi antavan minulle henkistä liikkumisvapautta tässä materialistisessa nykyajassa. Ehkä jopa universaalia liikkumisvapautta. Ja sitä kautta sanomani kaiken ikäisille kanssasisarille voisikin olla, että antautuminen oman naiseutensa tielle mahdollistaa kunkin oman Naisen Katseen- hyveen uloshengittämisen tähän aikaan ja paikkaan koko universumin hyväksi. Wau!

Haluaisin katsoa muita niin, että näen heidät, ihmisen sellaisena kun hän on; kaikkine karvoineen, synkkyyksineen, ihanuuksineen ja valoineen, täysin arvottamatta hyvä-huono akselilla. Juuri näin haluaisin itsekin tulla katsotuksi, minuna.

Valokuvat liikauttivat minäkuvaani, joka oli jollain tavalla sohvan nurkkaan jämähtänyt. Näin kuvissa sellaisia puolia itsestäni, joita olin vain kuvitelmissa ajatellut olevan. Jollain tavalla se aukaisi kukkuuluukkuja naiseuden moniin mielikuvituksellisiin mahdollisuuksiin, ilmenemismuotoihin, joilla leikkiminen voisi olla antoisaa.

Omien kuvien katsominen herätti tunteiden skaalan: iloa, häpeää, inhotusta, onnea, myötätuntoa, sielunsisaruutta, turvallisuutta ja hämmästystä. Joitain mainitakseni. Katsellessani kuvia ne alkoivat kuin itsestään saada nimiä: minä itte, äiti, meditaatio, komentaja, dementia minussa, jne. Taisin tulla kokonaisemmaksi kuvien katselun myötä, eri tavalla kuin ihmissuhteissa: erilaisia ihmisiä kohdatessani koen hieman eri puolen minusta pääsevän näyttäytymään. Nyt ne kaikki puolet alkoivat näyttäytyä minulle minussa itsessäni.

Kiitos Marja!

Carita