Herkkä, mutta äärettömän vahva – taistelija.

Marraskuisena talvi-iltana 1990 syntyi toivottu tyttölapsi, aivan tavalliseen perheeseen.

Tyttö kasvoi ja perheeseen syntyi myös kaksi pikkuveljeä. Kaikki oli hyvin.

Tytön ollessa 3 vuotta isä kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen. Siitä hetkestä muuttui ihan kaikki.

Juuri 4 vuotta täyttävä tyttö joutui ottamaan vastuun kaikesta, veljestä, eläimistä, äidistä.

Muutaman vuoden sisällä elämään tuli mukaan äidin alkoholismi, raaka väkivalta, äidin uusi mies ja seksuaalinen hyväksikäyttö.

Silmä mustana ja vaatteet revittyinä tyttö kävi koulussa ja koulupäivän jälkeen lähikaupasta varastamassa ruokaa, että sai veljille ruokaa.

Se tyttö suojeli veljiään viimeiseen asti ja otti itse mieluummin iskut ja lyönnit vastaan.

Se tyttö muistaa, kuinka joutui pakenemaan kotoa kylmänä syysiltana humalaisia aikuisia ja väkivaltaa metsään pelkkä lakana mukana, nukkui kuusen alaoksien alla. Metsä oli turvapaikka ja sitä se on edelleen.

Se tyttö olen minä, Johanna. Nykyisin 31-vuotias, 4-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti.

Koko aikuisiän olen etsinyt omaa itseluottamsuta ja identiteettiä, en ole koskaan sopinut mihinkään ”muottiin”.

Nyt vasta kolmekymppisenä olen löytänyt itseni, lähinnä hyväksynyt itseni.

Menneisyydestä johtuen olen äärettömän herkkä, joskus helposti syyllistän itseäni aivan turhaan. Matka oman pään sisään ei ole ollut helppo eikä todellakaan lyhyt, on ollut hyviä hetkiä sekä erittäin raskaita jaksoja henkisesti.

Herkkkyyteni ja empatiakyvyn olen nyt vanhemmiten osannut kääntää vahvuudeksi lähihoitajan työssä.

Jokaisella eillä on oma matkansa ja omat tarinat taustalla. Olen ymmärtänyt, että olen oikeutettu unelmiin ja hyvään elämään. Kaikki unelmat toteutuu, jos vaan itse niihin uskot.

Haluaisin näyttää muille naisille, että kaikesta selviää ja jokainen on kaunis juuri tuollaisena vaikka olisi kokenut mitä. Sekä ehkä sen kauan kadoksissa olleen itseluottamuksen takia oli kiva olla kuvattavana.

Johanna Lavén